Kevään tullessa tiikeri ulvoo taas yksin kuuta lailla suden,
julma huhtikuu ei päästä helpolla kissapetoja.
Mitä sitten jos kotikissana pidetään ja kohdellaan,
ison kissan voimaa ja nopeutta, tai tyyntä rauhallisuutta 
ei nähdä, vaan pelkästään karvat matolla.
Epäsiisteyttä, sanotaan. Ei väliä uskollisuudella,
kiintymyksellä, joka vuosien jälkeenkin vahvana kumpuaa -
turhaan ja valuu hukkaan kuin lumesta sulava vesi,
tai yksinäisen pedon keväinen soidinhuuto.

Kissa kiitoksella elää, mutta tiikeri ei sitäkään iloa saa. Kevään
tulon tuntee se suonissaan, mutta uskolliselle se tuo vain tyhjän poltteen.
Ollapa vielä talven turvallinen pimeys, tai yksinäisyyden lämmin
peitto. Laumaansa se suojelee, mutta itsensä on jo unohtanut,
koska enempään ei pysty. Metsästäjä ei elä itselleen, vaan laumalle.
Heikompi luovuttaisi, mutta pentujen vuoksi pitää tiikeri raitansa
eikä unohda lupaustaan. Viidakko kutsuu, mutta vielä
on liian aikaista. Saalis antaa odottaa, mutta kevät on onneksi
pian ohi ja kohta koittaa talven kylmä pimeys ja jäätää turhat toiveet.

Hän muistaa vielä, miten viidakossa selvitään hengissä.
Ei sitä tiedä ymmärtämätön, ei osaa nähdä voimaa ja herkkyyttä,
joka on kätketty taakse raitojen. Seinänkin takaa vielä 
kissan tarkka katse näkee kaiken ja kuulee kaiken. Silti tuo on
väärässä paikassa, miksi et tehnyt noin ja taasko olet siinä.
Olen! Koska sinä tarvitset, vaikka et sitä näe.
Et näe, koska haluat nähdä jotain muuta, jotain, jota ei ole olemassakaan.
Et tunne viidakkoa, etkä tiedä kuinka yksin olisit jos 
voimani ja rohkeuteni eivät olisi luonasi.